Viimeiset pari päivää

Heipsun!

Täällä ollaan neljättä päivää (viidettä tosin kellon mukaan..) ja edelleen viihdytään kyllä kovasti! Heh, toisaalta ehkä ihan hyvä niin..! ;-)

Lauantaiyön levotonta läppää. Kaksipäinen merenneito siis kuvassa.

Nämä ensimmäiset päivät on menneet jotenkin oudosti semmoisessa sumussa, että oikein mitään ei olla tehty mutta silti ollaan kokoajan jossain oltu. Lauantaina jätettiin herätyskello pois ja herättiin ihan omia aikojaan, joka sitten loppujen lopuksi olikin "vasta" kymmenen paikallista aikaa. Toisaalta se on Suomen aikaa se 12, joten luultavasti siitäkin johtui. Mutta en valita! Mun unirytmit on ollut niin päin seiniä jo vaikka kuinka kauan, lähinnä ehkä sen takia että tein aikalailla töissä pelkkää iltavuoroa joissa työt alkaa yhden ja kolmen välillä ja loppuu yhdeltätoista. Sen jälkeen kotiin rauhoittumaan, vähän syömään, suihkuun ja sänkyyn. Tarkastaa mitä sosiaalisessa mediassa on tapahtunut viimeisen 8 tunnin aikana jotka on vietetty töissä (mikä on addiktio?) ja ohohups- kello on 1 ja parhaimmassa tapauksessa 2 yöllä. Pitikö mun nukkuakin? Sitten nukuttiin sinne puoleenpäivään, syötiin, meikattiin ja taas töihin. Joten on ihan kiva että mun "Suomen" unirytmi onkin täällä ihan suht normaali! Nojoo, takaisin asiaan. Lauantaina lähdettiin vielä käymään keskustassa, vierailtiin vähän Oxford streetillä ja syötiin ja siitä takaisin hotellille. Mutta hei, olkaa ylpeitä! Ei ostettu mitään! (Okei, sukkia molemmat osti 3 paria mutta niitä pitikin ostaa ja ne oli vaan niin söpöjä?! + ne oli myös tarjouksessa. Täysin pätevä syy ostaa niitä siis.)

Niin söpöjä?!

                              

Sunnuntaina, eli eilen (oon kyllä ihan pihalla jotenkin nyt näistä päivistä, enkä edes tiedä miten se on mahdollista), makoiltiin ja hengailtiin vaan hotellilla kunnes iltapäivällä lähdettiin takaisin keskustaan ja Victoria stationille. Mun äidin serkku  (=??? jos joku sattuu tietämään meidän sukulaisuussuhteelle nimen niin olkaa hyvä ja jakakaa, mulla ei ole hajuakaan! :-D) V pyysi meidät syömään hänen ja hänen miesystävänsä luokse, ja vaikka meitä pelottikin vähän melko paljon (mikä on sinällään melko typerää...) niin oli kyllä tosi hauskaa! E (V:n miesystävä) on skotlantilainen ja ihan superhauska tyyppi! Silloin kuukausi sitten kun käytiin se pari päivää täällä katsomassa kämppiä niin asuttiin kyllä heidän luonaan, mutta mä olin esimerkiksi kipeä ja tosi väsynyt, niin ei oikeastaan hirveesti heidän kanssaan seurusteltu. Heh. Voisi ehkä tän tietyn ujouden kanssa ottaa itseään niskasta kiinni ja uskaltautua puhumaan, kyse on kuitenkin sukulaisista.. No mutta anyways, me ei Annikan kanssa kumpikaan syödä punaista lihaa, joten meille tarjottiin perinteistä kanapaistia perunoiden ja muiden vihannesten kanssa. Ja oi nam oli kyllä hyvää! E oli taiteillut meitä varten myös jonkinnäköisen sitruuna-vadelma juustokakun jälkkäriksi ja sekin maistui kyllä. Siellä vierähtikin sitten loppuilta ja lähdettiin siinä 10 aikaan hotellille ja nukkumaan.

                              

Tänään onkin sitten tehty vähän "enemmän", käytiin meidän asunnonvälitystoimistolla välittäjältä kyselemässä vähän lisätietoa siitä yhdestä kämpästä ja itseasiassa päästiin käväisemäänkin siellä - se on kyllä ihana! Toivottavasti asunnon myyntiin liittyvät jutut saataisiin hoidettua nopeasti, että mekin päästäisiin muuttamaan. Edellyttäen että sille landlordille sopii, että meistä tulisi hänen vuokralaisiaan. Lähdettiin sieltä sitten taas syömään ja käväisemään Westfieldsissä, vahingossa myös ehkä eksyttiin mm. Victoria's secretille.. Äiti, se oli vahinko. Mutta ei ostettu paljon mitään! Vähän vain mutta ei liikaa. ;-) Okei, hankittiin me myös prepaid-liitymät koska "kunnon" numeroita ei saada ilman paikallista pankkikorttia ja osoitetta.. Mutta näillä mennään nyt näin aluksi!

                              

                              

Tuo "shoppailu"-asiakin on itseasiassa vähän nurinkurista tällä hetkellä. Siis ollaan Annikan kanssa vähän heikkoja näiden kauppojen, kenkien, vaatteiden ja kaiken mahdollisen suhteen ja melko harvoin käy niin ettei kumpikaan "löydä" mitään ostettavaa. (Okei se ei myöskään tarkoita että me osteltaisiin aina hirveitä määriä ja rahaa palaisi paljonkin mutta siis kuitenkin.) Tänne tultua ei kuitenkaan olla oikein edes viihdytty kaupoissa joten luonnollisesti ei olla myöskään ostettu juuri mitään. Mutta fiksuja tyttöjä kun ollaan niin ajateltiin sen johtuvan siitä että meillä on kuitenkin matkalaukut lievästi ilmaistuna suhteellisen täynnä ja niiden raahaaminen ei ole mitään maailman mukavinta puuhaa. Aika isoksi osaksi se varmaan johtuu tosin myös siitä että meillä on molemmilla semmoinen pieni ahdistus sen kämpän suhteen olemassa ettei haluta ostaa mitään koska ei ole paikkaa minne purkaa tavarat. En oikein osaa selittää mutta toivottavasti ehkä joku tajuaa edes vähän mitä hain tuollakin selityksellä.

Annika halus turistikuvan

                             

Huh, tulipas pitkä.. Sorry! Nomutta nyt on viime päivien puuhat ja ajatukset unirytmejä myöten käyty läpi joten ehkäpä se riittää tältä erää taas. Kuvituksena toimii edelleen puhelinkuvat koska kameralla ei nyt oikein ole tullut kuvailtua. Mutta hei, kaikki ajallaan! Alan vasta tottua tähän kirjoitteluun joten kyllä ne kameran kuvatkin varmaan jossain vaiheessa pääsee tänkin blogin arkeen mukaan, olkaa vaan kärsivällisiä! Mutta nyt lähden hampaita pesemään kun toi yks urpo tossa nukahtaa viereiseen sänkyyn muuten. Palaillaan taas ja adjö!

xx, Wilma

Off we go!

Huhhuijaa!

Tänään sitä olisi sitten viimein lähtö sinne suureen maailmaan, jotenkin jännä etten oikeestaan vieläkään kunnolla tajua tai tietoista sitä, vaikka tiedänkin että lähdössä olen. On jotenkin vaan hassua ajatella että nyt mä muutan pois kotoa, ja vielä toiseen maahan. Koska musta tuli muka näin vanha? Vastahan meidän sukupolvi täytti 17 ja kaikki ajeli vaan niillä mopoilla ja piikeillään, sen kummempia muusta välittämättä. (Koulusta nyt piti ainakin mutta kuinkakohan moni loppujenlopuksi sitäkään oikeasti ajatteli kunnolla..) 

En tiedä, on se vaan jotenkin niin hassua. Taisiis, mä olen haaveillut tästä jo vaikka kuinka pitkään, ja oon aina ollut varma siitä etten mä Suomessa aina asu. Tai että mun on pakko päästä ainakin joksikin aikaa ulkomaille asumaan, missä se sitten ikinä olisikaan. (Lontoossa ilmeisesti, nyt ainakin aluksi ;-) Sen takia mua ei varmaan jännitäkään niin paljoa. Tai hermostuta. Mutta silti se on jotenkin hämmentävää tietoistaa se, että nyt me ollaan oikeasti lähdössä ja muuttamassa ulkomaille, ja mä en silti jännitä. Tottakai siis pieni stressi ja jännitys on, mutta se nyt lähinnä johtuu siitä kun sitä asuntoa ei ole vielä virallisesti. Ja jos huonosti käy niin tällä hetkellä sitä ei ole ollenkaan. Mutta se on sen ajan murhe, toivottavasti nyt ensi viikolla tai ihanihan viimeistään siitä seuraavalla viikolla selviäisi siitä kämpästä jotain - edes johonkin suuntaan että tiedettäisiin mitä pitää seuraavaksi tehdä. 

Enemmän oon oikeestaan ehkä innoissani. Meidän perhe on asunut tämmösellä pikkuruisella paikkakunnalla nyt mun elämän viimeiset 13 vuotta. Eihän tästä nyt loppujen lopuksi mikään pitkä matka mihinkään, kuten vaikka esimerkiksi Helsinkiin ole, mutta silti. Täällä on huonot liikenneyhteydet, melkein jokapaikkaan on pitkä matka ja kaikki tuntevat toisensa. Vähintään kaverin kaverin kautta. Ja jos jotain tapahtuu tai jos huhu lähtee kiertämään niin siitä tietää viimeistään seuraavana päivänä jo naapurin mummotkin, kun kaikki puhuu. Sekin lisää varmaan tätä innostuneisuutta vielä lisää - pääsee asumaan isoon kaupunkiin, metropoliin, missä ei tunne juuri ketään ja kaikki on lähellä. Mä olen aina rakastanut isoja kaupunkeja. Bangkok, New York ja nyt viimeisimpänä, vaikkei todellakaan vähäisimpänä Lontoo. Siitä nyt tosin saattaa omaa tarinaansa kertoa se että sinne ollaan muuttamassa. :-D

Sitä jännitystä saattaa kitkeä pois myös se, että on hirveä halu näyttää kaikille että me oikeesti pystytään tähän. Sitä "niin varmaan muutatte, tuutte viimeistään rahojen loppuessa takasin äidin helmoihin" "pyh, justjoo mihinkään lähette, tuutte ekalla maitojunalla takasin!" kommenttia on tullut niin monesta suunnasta, ettei mitään järkeä. Jopa kavereilta. (Toisaalta tässä kohtaa ehkä herää se kysymys että millaisia kavereita ne sitten on, jos noin sanotaan kannustamisen sijaan..) Ollaan puhuttu tästä Naksun kanssa useempaakin otteeseen. Miksi, se on niin vaikeaa hyväksyä toisten päätökset, koski ne sitten opiskeluita tai juurikin vaikka ulkomaille muuttoa. Mitä se on keneltäkään pois että me lähdetään koittamaan miltä se tuntuu asua ns. isossa maailmassa? Mene ja tiedä. Ärsyttää noi kommentit vaan niin paljon. Mutta toisaalta niistä on tullut myös sitä halua näyttää, että pärjää. Joku motivaatio siihen miksi me tehtiin niin paljon duunia kesällä että saatiin säästöjä tätä varten. Sekin voi olla syy siihen, miksei vielä jännitä. Koska on vaan päättänyt että ainakaan puoleen vuoteen sieltä ei takaisin olla tulossa. Ja mitä sitten jos tultaisiin, ei se tarkoita epäonnistumista? Se tarkoittaa vaan sitä että me oltiin tarpeeksi rohkeita oikeesti lähtemään testaamaan josko se ulkomailla asuminen olisi meitä varten. Jos ei, niin ei, mutta sitä nyt ei vielä tiedä. Sen näkee vasta sitten. Koska vaikka kuinka kaikki aina sanovat tekevänsä sitä, tätä, tota, niin kuinka moni oikeasti tekee asian eteen jotain? Ei kovin moni. Kai se pitää sitten vaan hyväksyä että kateellisia on paljon. Vaikkei sitä aina itse ymmärtäisikään. 

Ja nytkun näköjään oon kadottanut tästäkin tekstistä sen kuuluisan punaisen langan niin on ehkä aika lopetella. :-D Tulin vaan vähän kertomaan lähtöä edeltävistä tunnelmista ja siitä että kohta mennään. Okei, vähän myös ehkä raivosin mun tuntemuksia tänne tiettyjen ihmisten kommenteista ja maailmasta näin yleisesti, mutta minkäs teet. Kuulumisiin ja seuraavaksi kirjoitellaankin sitten jo Lontoon puolelta! (ehkä..) Heissan!

xx, Wilma

Weekend and farewell

As I told in the last post, we had a small farewell party on Friday. We had few of our closest friends with us, and we had lots of fun. ... Even though the whole day was one big downhill from the start to the point where the guests started to arrive.

Posing in the Brit Awards- style

 Annika, her friend (nowadays my friend also ;) and I were supposed to wake up at 10am, go to the grocery store and do all the cooking and baking, and get ourselves ready after that. But. The famous but. A good majority of our cookings got ruined and/or went wrong, and after four, painful, hours in the kitchen we came to the conclusion that we needed to have the first glass of wine immediately or the party would be cancelled.

:-D Luckily we had one savior, Annika's working mate Minna, who had baked us the coolest cake ever! You'll get a picture of it later. Just so that you won't have drool dropping whilst reading this. ;)

After all the guests had arrived, we had the last, but maybe the biggest setback we had all day. To make a long story short, we were supposed to do a small welcoming toast, but we were blonds and put Sprite to blender and an explosion occurred. Since there was this strawberry thing also, you might know what the kitchen looked like. Yes, it was all red. It was so epic that we had no other choice than just laugh and clean it up. But after all this the evening turned out well, and I believe everybody had fun. Most of our guests stayed the night, so the farewell party turned to a slumber party.

We had a special guest to share our guests' prizes ;)

                         

On Saturday we had an early morning (too early if you went to sleep at 5am..) and had a small "brunch". After that everybody started to leave, and I was supposed to take Iisa home. It all turned out that Annika and I took Iina and Iisa to their houses and headed to visit my grandparents since my cousins were there. A short visit turned to a few hour- long photo looking session but it was nice. After that we came back and I spent another night with Annika because her parents were away the weekend and she's too scared to sleep by her own.. (puspus)

THE cake

On Sunday we went to the health- and beauty expo in Helsinki because Annika had won free tickets from another blog's draw. We were too tired and didn't really have enough energy to concentrate on anything so we left it quite quickly and headed to a few shops in the city center. Annika found herself a nice new bag and for once, I left empty handed. (it's okay though). So it actually was quite eventful and a bit different weekend compared to "normal", but I enjoyed it a lot! Hope you liked this small summary of my weekend, and I'll post again as soon as I have something new to say. Until then, stay safe kiddos!

                            

 ps. Annika has her own blog, and you can check it out by pressing here!

pps. I'm so sorry that the pictures aren't in the middle- I've been trying to fix it but it doesn't do what I want and I'm starting to be very pissed, so I'll just leave it like this.. (if it bothers me too much I'm probably going to take this down and do it again.. Sorry!)

xx, Wilma

Ahdistus

Miksi yöllä ei aina saa unta? Ja sillonkun ei saa unta niin miksei voi vaan saada rauhassa yrittää nukahtaa, vaan pitää jäädä miettimään kaiken maailman juttuja ja kysymyksiä? Ja aiheuttaa ahdistusta itselleen. Kuten mä oon nyt tänäyönä/ aamuna tehnyt kun en oo nukkunut kunnolla.

Nyt lähinnä mun kaikki ahdistus liittyy muuttoon. Joo, tiedän. Tyhmältä kuulostaa, enkö oo ajatellut näitä kaikkia aikasemmin. No en ollut, koska keksin suurimman osan tästä kaikesta nyt päästäni ja ärsyttää vähän. Miksi piti aiheuttaa turhaa stressiä ja ahdistusta itselleen tyhmistä asioista?

Mun ärsytyksen- ja ahdistuksenkohteisiin kuuluu nyt nämä:

1. Se tyhmä rokote. Miksen vaan voinut hankkia sitä silloin kuukausi sitten, ei olis mitään huolta nyt. Sen sijaan asian lykkäämisen takia en nyt ehdi enää saada sitä ennen lähtöä koska itse reseptin saaminen kestää 5 päivää. En usko että tarvitsee erikseen kertoa että kyse on pelkistä arkipäivistä... Miksei aina vaan voi kuunnella äitiä?

2. Hammaslääkäri. Tässä vähän sama kuin edellisessä, ei tosin ehkä niin tärkeä. Tarkastukseen piti mennä, ettei olisi reikiä ja kattois muutenkin missä kunnossa ne on. Myös viisureista olisi kiva kuulla miten ne voi.. Mutta ei. En voinut soittaa tai käydä kysymässä peruutusajoista. 

3. Matkalaukut ja niiden riittävyys. En tiedä mistä tääkin nyt tuli. Tai tiedänhän mä. Niistä tyhmistä kattiloista ja siitä tyhmästä (ihanasta) viltistä. Haluan ne mukaani muttakun ne vie niin perkeleesti (anteeksi kielenkäyttö) tilaa. Entä jos vaatteet ei mahdu? Kaksi isoa matkalaukkua plus yksi pienempi kässäreihin ei varmaan riitä.

4. Osaanko pestä itse pyykkiä. Okei, joillekin tästä voi tulla semmonen olo että oon ihan idiootti. Joo- kyllä osaan pestä pyykkiä, mutta en muista kaikkia lämpötiloja sun muita niin pitää olla ohjeet. Äidiltä tietysti, mistäs muualta? Mutta mitä jos ne hukkuu tai en muutenvaan yhtäkkiä osaakkaan? Tai jos en osaa käyttää pesukonetta?

5. Miten päästään Vanessalle ja kauan joudutaan pyörimään niiden jaloissa. Okei, semmonen taksifirma on jo löytynyt mikä kuljettaa lentokentältä suoraan osoitteeseen, oli se hotelli tai mikä vaan. Halvempaa se on ja helpompaa, miten kaks tyttöä sais metrossa/ bussissa/ whatever kuljetettua kolme isoa matkalaukkua ja kässärit? Mutta sitten se että kauan joudutaan nyt olemaan niiden tiellä. Kämpästä kun ei nyt ihan oo varmuutta vielä. Toivottavasti ensi viikolla. Ei siis siinä, onhan ne ihan mielettömän mukavia ja vieraanvaraisia ja kaikkea, ei mulla (enkä usko että Annikallakaan) sen kanssa ongelmaa siis ole. Mutta tiedättekö semmoisen ahdistuksen kun tuntuu että on jonkun tiellä? Ja nytkun meillä on sitä tavaraa vähän enemmän kun viimeksi.. Ja tietysti niiltäkin voisi vielä kysyä/ varmistaa että onhan se niille okei että oltaisiin siellä hetki.. Hyvä kun jätät asiat aina viime tinkaan Wilma, hyvä, loistavaa!! Tänään kyllä pistät viestiä.

6. No se asunto. Meidän asunnonvälittäjä Beth on tosi mukava ja avulias. Mutta silti pelottaa. Ensimmäinen kämppä oli allekirjotuksia vaille meidän kunnes se landlord (asunnon omistaja) perui ja sanoi ottavansa kaverinsa sinne- no siihen jäi se. Muuten oltaisiin jo viikko sitten lähdetty. Nyt meillä on samasta taloyhteisöstä vai miksikä sitä nyt ikinä kutsuukaan- toinen kämppä. Se on ihana, ja melkein kivempi kuin se toinen. Mutta siitä ei olla tehty vielä muuta kuin maksettu varausmaksu, mitään muuta ei ole tiedossa. Muuttopäiväksi sanottiin kuun väli tai loppukuu, mutta siitäkään ei nyt ole hetkeen ollut puhetta. Mitä jos tääkin menee mönkään ja joudutaan olemaan Vanessalla vielä pidempään?

7. Puhelin, netti, sun muut. Mistä me ne hankitaan, ja kuinkakohan kauan siinä menee että ne toimii? Vanessalta voisi kysyä..

Huh. Äsken vielä ahdisti, nyt ei enään niin paljoa. Mutta unohdin osan myös noita kirjoittaessa, ehkä ne ei sitten ollut niin tärkeitä. Meillä on tänään kavereiden kesken läksiäiset. Kivaa pitäisi siis olla tiedossa, ja teemanakin on punainen matto/ Brit awards (obviously). Toivottavasti ei illan lopuksi kelluta missään kyyneleiden meressä vaan ennenminkin pidettäisi hauskaa. Okei jossain vaiheessahan se itkukin tulee mutta toivottavasti ei nyt koko iltaa.. Nyt koitan saada taas nukuttua hetken, kiitos kun kuuntelitte ja nähdään ensi kerralla. Voisin kirjoitella vaikka sitten niistä läksiäisistä, kuvien kanssa. ;-) Adíos! 

xx, Wilma

København

Heellou!

Mä kävin tossa viikonloppuna siskon luona Tanskassa, ja vaikken siellä yhtä kokonaista päivää enempää ollutkaan ja vaikkei tehty sen kummempaa niin oli kiva olla taas vähään aikaan kaksisteen. Rosa meni sinne vaihtoon puoleksi vuodeksi koulunsa puolesta, joten pari kuukautta oltiin tässä välissä jo sillä tavalla ettei nähty tai puhuttu kauheesti, kun aikataulut meni vähän ristiin. Halusin ehdottomasti käydä siellä jossain vaiheessa ennenkuin me Annikankin kanssa pakataan ja muutetaan sinne Lontooseen, ja nytkun sattui sopiva väli niin sinne sitten menin. Lauantaina iltapäivästä/illasta lähdin ja eilen yöllä tulin takaisin. Köpis oli ihan kiva kaupunki, tämä oli eka kerta kun siellä tai Tanskassa oon käynyt joten se oli ihan uusi paikka kaiken lisäksi!

Sain hienon vastaanottokomitea-lapun!

Lauantaina olin siellä joskus kuuden aikaan joten ihan hirveesti ei ehditty, varsinkaan kun siellä menee kaupat kuulemma viideltä, viimeistään kuudelta kiinni. Arkenakin. Excuse me, mitä tää nyt on??? Oli mun mielestä tosi outoa, mutta minkäs sille teet. Mentiin Rosalle ja sen pilvimummon valtakuntaan jossa lahnattiin ja koomailtiin hetki kunnes Rosa kivasti ilmoitti että ollaan menossa jonkun sen koulukaverin synttäreille. Aha. Jaahas. Kiva! Minä kun oon niin hirveen avoin ihminen ja tykkään uusista tilanteista ja vieraista ihmisistä enkä väsyneenä koskaan oo yhtään pihalla mistään niin oli tosi kiva. Noeivaan, mua jännitti vähän tosi paljon, mutta oli silti ihan kivaa, muut rupesi pelaamaan truth or darea, ja mä sain katsoa sivusta. Okei mulla oli taas jostain kumman syystä vähän huono olo, enkä muutenkaan oo tommosten tilanteiden ylin ystävä niin ne sitten sääli mua ja antoi katsoa vierestä. :-D Mutta hauskaa oli ja ne Rosan kaverit vaikutti ihan mukaville, vaikken sen kummemmin sosialisoinutkaan oikein kenenkään kanssa. Mun olo ei oikein tahtonut helpottua joten suunnattiin siinä puolenyön aikaan takaisin pilvimummon luokse ja nukkumaan.

Sunnuntaina taas lähinnä makoiltiin, riehuttiin (mitenniin 19 ja 22..), ja kateltiin sarjoja. Siinä neljän viiden aikaan lähdettiin syömään ja kiertelemään sitä itse kaupunkia, vaikkei siellä juuri mikään enää auki ollutkaan. Päädyttiin Hard Rock Caféen jossa syötiin liian isot hampparit ja juteltiin vähän kaikesta. Tilasin semmosen Berrylicious- nimisen alkoholittoman juoman ja sain sen mukana HRC-lasin. Ruuan jälkeen oltiin melko täynnä joten lähdettiin pyörimään palloina ympäri sitä keskustaa ja oli ihan kivan ja rauhallisen oloista. Tivolissa oli söpöt valot joista ei tietenkään heti otettu kuvaa ja kun tajuttiin se ja mentiin takaisin niin eihän ne enään ollut päällä joten ilman kunnon kuvaa nyt jäätiin. Jotain säälittävää yritystä minivaloista kuitenkin otettiin joten se saa tältä erää nyt ainakin kelvata.

Eilen, maanantaina nukuttiin taas niin kauan kuin nukutti jonka jälkeen Rosa vei mut kaikille turistipaikoille ja katsomaan niitä värikkäitä taloja satamaan jossa hengailtiin jonkun aikaa ennenkuin lähdettiin takaisin pakkailemaan mun tavaroita. Rosa tuli saattamaan mut lentokentälle, ja siinä sitten hetki oltiin ennenkuin sen piti lähteä takaisin että pääsi samalla junalipulla vielä. Heipat oli taas melko nopeat, mutta ehkä ihan hyvä koska meinasin nyt jo taas ruveta itkemään siinä kun kävelin turvalle päin. Meidän lähdöstä tulee varmaan sillä tavalla ihan hirveä, kun ollaan molemmat vähän herkkiä Annikan kanssa ja siihenkun vielä lisää meidät itkevät äidit niin ei herranenaika. :-D Vaikka ootankin koko muuttoa ja lähtöä innoissani niin se lähtemistilanne itsessään tulee olemaan varmaan ihan kamala. Mutta onneksi nykypäivänä on skypet, facetimet sun muut niin voi sitten jutella vaikka joka päivä jos siltä tuntuu! Nyt lopettelen taas tältä erää ettei tästä tuu ekan postauksen kaltaista, joten heipat! :-)

ps. pahoittelen kuvien huonolaatuisuutta, ne on puhelimella otettuja koska kameraa ei sattunut mukaan!

xx, Wilma

Oops..

Kuten jo tossa ekassa postauksessa mainitsinkin, niin tämä mun blogimaailmassa pyöriminen voi olla todella pikanen juttu vaan. Ei sillä, monta kertaa oon meinannut tänne tulla kirjottelemaan, mutta mä nyt satun olemaan yks näistä semmosista ihmisistä että selkäranka jonkun jutun alottamiselle puuttuu aivan täysin. Niin on ollut aina. (Ellei asia sitten oo ollut todella lähellä sydäntä ja kiinnostanut kovasti.. Silloinhan se on täysin eri!)

Gorgeous. Meitsi ja Annika!

Mutta, tässä muuton lähestyessä ja kaikille tutuille jutellessa on esiin tullut se kuinka tosi monet haluaisi tietää miten meillä siellä menee, saadaanko töitä, miten sinne asetutaan ja saadaanko kavereita. Ja ymmärtäähän sen. Muiden elämästä on kiinnostava lukea, tässä nelisen vuotta muiden blogeja seurailleena tiedän sen.
Tavallaan mua on myös harmittanut, kun tulee olemaan montakin sellaista henkilöä (sukulaisia, lapsuudenkavereita, tuttavia, työkavereita jne) joita ei vaan yksinkertaisesti ehdi nähdä ennen kuin me Finnairin siivittämänä lennetään meidän uuteen kotikaupunkiin. Ja täytyy myöntää että se harmittaa vähän. Tässä samalla juurikin juttelen yhden mun, nykyisin entisen, työkaverin kanssa ja se ehdotti että olisi kiva jos me Annikan kanssa perustettaisiin joku blogi. No en siinä kertonut että Annikalla itseasiassa on jo oma bloginsa, mutta se herätti mussa taas uudestaan sen innon. Tai tämän innon. Kirjoittaa tänne nyt lähtöä edeltäviä tunnelmia ja järjestelyjä, ja myöhemmin sitten muuton tapahduttua kuulumisia, mahdollisesti niitä kuuluisia asupostauksia, vinkkejä ja tunnelmia ja mitä nyt milloinkin päähän sattuu tulemaan.

Minä, mun kaunis irvistys, mun sisko ja sen hammashymy. Hyvin vilpitön semmoinen.

Ja sen aion nyt tehdä. ... Ainakin toivottavasti. Lupaan pyhästi yrittäväni panostaa tähän hommaan vähän enemmän ja mahdollisesti tehdä tästä rutiinin itselleni että tänne jotain kirjoittelee. (Pyydän tässä vaiheessa jo myös syvästi anteeksi jos näin ei kuitenkaan tapahdu, koska eihän Roomaakaan rakennettu yhdessä päivässä ;)

Aah, tässä vaiheessa voisin myös vähän lieventää sitä hämmennystä joka saattaa syntyä siitä että ensimmäinen novellini (jota myös postaukseksi kutsutaan..), on englanniksi ja tämä taas suomeksi. No kun siis asiahan oli niin että aluksi tarkoitukseni oli kirjoittaa vain englanniksi. Kunnes tulin siihen tulokseen että kaikilla on niitä päiviä kun mikään ei suju, ja silloin voisi olla turhauttavaa kirjoittaa pitkää, tai mielellään myös vähän lyhyempää postausta, englanniksi. Ajattelin siis että säästän itseltäni sen kiukkuuntumisen vaivan ja "helpotan" omaa tekemistäni sillä että kirjoitan sillä kielellä mikä postaamishetkellä tuntuu tulevan luonnostaan. (Näin säästän myös ympärillä olevia ihmisiä joita tempperamenttini ei aina välttämättä niin viehätä..)

Nyt lopetan kuitenkin taas tältä erää, kunhan tulin tänne nyt joitain tämän hetkisiä ajatuksia heittelemään! Ja kuvituksena toimii meidän kevään Lontoo-reissun kuvia! (matka, josta se idea sitten lähti.. ;) Adios!

xx, Wilma

The second try

This is just a test. It might be a short one, or it might be a long one. You'll never know what's going to happen in life and this blog is going to be proof of it. I have tried to keep a blog once. It lasted for a month or two- if I remember right. Nobody knew about it, and I'm glad since I thought (and still do) it was terrible and a huge mistake. I was bored, had been reading many blogs for over a year or more, and decided to make my own. I was 17 and didn't have my own proper camera, at least not that kind you would use to blog. But our family has a camera, it's not a professional camera, and it doesn't have to be since it's only to take photos of our family, parties, my brother's football career etc. But at the time I thought nobody used it. So we had a fully working and quite a good camera without use (in my opinion). That's when I decided to do something about it and that's when my first blog - or whatever you call it - was born. But that's enough about it, since it's all "dead" and buried already (thank god).

So, my name is Wilma, nice to meet you. Whoever is visiting my newly born blog. If there is someone. Welcome. I'm currently 19 year old girlie from Finland. But my life is (hopefully) going to have a huge change in a few weeks, because I am moving to the great city of London with my best friend. In 13 days or so. That's something I've been wanting, dreaming and hoping for so long - and now it finally is going to happen, so I don't think there's need for me to tell you how super super excited I am. But more about it later.

I have always liked clothes and fashion. Maybe not in a way that many girls (and why not boys) have, but in a way still. I always loved our textile lessons in school, and I always have liked to do with my hands. (Though I am that kind of person who starts manymany projects at the same time and almost never finishes them.) Don't get me wrong- I do have many things and works that I actually have finished - but there's also quite many of those that are on eternal process. A good example of this is one scarf that I have been knitting for what- 5 years at least - and it has come to the great length of 60cm!! (don't ask what's that in inches, I have absolutely no idea).

Anyways, back to the point, which was clothes, fashion and style. I became more interested in style when I was about 13, I guess. And from then on - I've only become more and more conscious on what to- and not to- wear. I like dressing up, I like it a lot. But there are also days when I'm too lazy or tired to give a damn, and on those days I might look like a homeless man who hasn't been in shower for a year. But I forgive myself, it's not so serious if you don't always feel like you want to dress up. Though my policy in school was always that I had to use nice clothes. (there were so many not-so-nice-outfits also..)

When I started high school, I loved the fact that we actually were allowed to wear shoes inside, since I've always thought that shoes are a huge part of an outfit and they can either ruin it, or give the final touch to it. Now I was able to actually plan my outfits, without having the concern of "WHERE HAVE ALL THE GOOD SOCKS GONE". I got new friends, and there was this one girl I was extremely close friends with at the time. She was one of those friends I changed clothes and shoes with, and with whom I almost always was talking about fashion, shoes and clothes (or boys, of course). One time I had borrowed one pair of her heels, and I was quite happy with how my whole outfit looked like. We were walking towards our other school friends, with whom we had the same lesson next, when one of the girls said "I'm pretty sure that Wilma and *beep* are the two best dressing- people in our whole school!!" That sentence has stayed in my mind for 3 years already, and it was a huuuuge compliment for me. I was so happy, and proud of myself when she said that, and I guess that's when I "seriously" started concentrating on clothes, shoes and everyday fashion. I'm not saying that I'm super stylish or anything - I just like to make an effort and think what I'm wearing.

I'm not going to say - or write - that almost the biggest cliché's in the world "I love fashion/style". Because you can go wrong so badly, and I don't want that. I'm not going to say that this is style or fashion blog, because I'm about 100 percent sure, that there are people who can't understand my clothing choices and whom think that my clothes and/or outfits are awful. And I don't mind it. But I don't want to make that big of a statement, in a fear that I may not be able to honour that. This is going to be a blog about me, and things that I like, without any proper definition. I'm just going to do my own thing. Which apparently is writing 100 chapter books..

 Anyways, I hope that whoever finds this little baby of mine, will stay and read it if interested, and maybe even comment (if you're brave enough, watch out- I bite). Though I highly doubt that anybody would be crazy enough to read this first post and then stay here after that. OK now I seriously am leaving, good night the world of the amazing internet!

ps. I do want to apologize for every spelling-, dot-, comma- and grammar etc mistakes, because after all I did write this at 1-2am after a 9-hour shift at work. Don't know why. But I did. Oops.

xx, Wilma