Lost in life

Heippa.

Muistaakohan kukaan mua?

Oon Wilma. Edelleen se sama Wilma kun alussakin. Tosin erona on se että tällä hetkellä Lontoossa asumista on takana melkein 8kk ja ikää löytyy 19 sijaan 20. Kovin montaa postaustakaan en oo kirjottanut, mutta sitä nyt ei voi enää muuttaa.

Mähän lähdin maailmalle sen takia että mun vanha asuinkunta oli niin pieni että kaikki tunsivat toisensa ja mitään tekemistä ei oikeestaan ollut, kavereitakaan ei juuri löytynyt. Se ahdisti ja 15- vuotiaasta asti olin vaan haaveillut poispääsystä ja muutosta muualle, ulkomaille joo, mutta koska sen toteutumisesta ei ollut tietoa niin päälimmäisenä ajatuksena oli vaan päästä pois. Lukion lähestyessä loppua ja muiden hengittäessä niskaan niillä "MIKÄ SUSTA TULEE ISONA" "MIHIN SÄ MEET OPISKELEEN" "MITÄ SÄ HALUAT OPISKELLA" - kysymyksillä ahdistus kasvoi entisestään.

Mulla ei ollut mitään hajua. Kaikilla muilla tuntui olevan edes jonkunlaiset suunnitelmat, ja kai siitä syntyi tietynlainen kateus ja ihailu niitä kohtaan jotka tiesi. Monet sanoo ettei tiedä mitä haluaa tehdä isona, mutta silti niillä oli selvää minne mennä tai mitä opiskella lukion jälkeen. Mulla ei ollut edes sitä. Ikinä en oo ollut niitä oppilaita jotka olis hyviä kaikissa aineissa, ja parhaimmillani olin ehkä juuri ja juuri keskiarvon yläpuolella. Koska opiskelu ei kiinnostanut, ei sitten pätkääkään. Kaikilla tunneilla olin paikanpäällä, toisissa enemmän ja toisissa vähemmän läsnä mutta harvoin poissa olin. Ikävä kyllä en kuulu myöskään siihen ryhmään joka muistaisi kirkkaasti kaiken suoraan tunneilta. Jos hyviä numeroita halusi, piti itse opiskella ja tehdä niiden eteen jotain. Harmi vaan että ne aineet mitkä itseä kiinnostivat ja missä oli hyvät ja mielenkiintoiset opettajat oli oikeestaan niitä ainoita aineita minkä eteen jaksoi jotain tehdäkin. Muuten aikalailla opiskelu oli aika vähäistä, kiinnostus ja motivaatio nollassa. Muutenkin koulu on mulla aina ollut vähän niin ja näin. Joku voisi käyttää sanontaa "Juosten kustu", mutta koska mun aivot ei nyt pysty taivuttamaan sitä järkevään suomenkieliseen lauseeseen on se jätettävä noin. Mutta idean tajuaa kyllä ja se nyt ehkä on se pääpointti.

En siis jatkosta lukion jälkeen tiennyt mitään. Mitä lähemmäs valmistuminen ja ylppäripäivä tuli, sitä enemmän keskustelut koulussa, kotona, kavereiden, vanhempien, sukulaisten ja hyvänpäiväntuttujen kanssa rupesi käsittelemään noita edellä mainittuja kysymyksiä. Kotikunta rupesi tuntumaan entistä pienemmältä ja tulevaisuus ahdistavammalta. Pois oli vaan pakko päästä.

Aluksi olin lähdössä yksin. Opiskelemaan matkailua. Jenkkeihin. Olin itseasiassa yhteydessä yhteen kouluunkin mutta siinä mua rupesi ahdistamaan liian pitkä etäisyys sekä hullun kalliit lukukausimaksut. Myös usko omaan itseensä ja siihen että pystyisinkö loppujenlopuksi kuitenkaan siihen oli aikalailla mennyt. Se suunnitelma jäi siis kuudenteen lähetettyyn sähköpostiin.

Sen jälkeen varmaksi jäi ainoastaan se että haluan ulkomaille. Matkailu, muut kulttuurit ja kielet on aina ollut sydäntä lähellä joten se houkutteli kovasti. Siksi myös opiskeluvaihtoehdoista matkailuala tuntui ainoalta jota pystyin - ja kannatti - edes harkita.

Jossain vaiheessa paikkoina mielessä pyöri Jenkeistä New York ja Los Angeles, Euroopasta lähinnä Lontoo. Autralia ei asuinpaikkana ajatuksen tasolla iskenyt, vaikken sielläkään koskaan ole ollut. Nykissä olin kerran käynyt ja menettänyt sydämeni totaalisesti sille paikalle, Losissa en koskaan mutta halu sinne oli silti vahva. Lontoossa olin käynyt myös kerran mutta siitä oli useampi vuosi ja olin sen verran nuori että juuri mitään en muistanut. Päätöstä en osannut tehdä. Sitten yks kaks olinkin varannut Annikan kanssa matkan viikoksi Lontooseen. Käytiin siellä katsomassa yhtä koulua ja muutenkin fiilistelemässä että iskeekö kaupunki muhun vai ei. No iskihän se ja puol vuotta myöhemmin muutettiin.

Siinä välissä - ja edelleenkään - ne kysymykset mun tulevaisuudesta ei oo loppunut. Ymmärrän kyllä ja anteeksi koitan antaa vaikka ahdistaa, vastauksen koitan tilanteen mukaan keksiä päästä. Ylppäreissä kun vieraat kysyi jatkosuunnitelmista vastasin vain että "mä muutan syksyllä Lontooseen".  Monet naureskeli, toiset kannusti. Molempia osapuolia ymmärrän. Onhan se nyt suht absurdia että vastavalmistunut ei kerro loistokkaita tulevaisuudensuunnitelmiaan upeassa koulussa ja mielettömän todistuksen ja tutkinnon saavuttamisesta. Seuraava kysymys oli aina että "Jaa, mitä tekemään?" No kun en tiedä. Kaikille vastasin että aluksi töihin mutta että keväällä hakisin kouluun. Todellisuus oli kuitenkin toinen. Alusta asti tiesin etten kouluun tulisi hakemaan, anteeksi äiti ja isi siitä. Se oli vaan helpoin keino saada ihmiset lopettaa kysely ja se hiljainen tuomitseminen siitä etteikö nuori ihminen aio mitään tutkintoa itselleen opiskella.

Nyt on se melkein 8 kuukautta Lontoossa asumista takana ja tuntuu että oon vaan entistä enemmän hukassa. Lapsuuden haave lentoemännäksi tulemisesta rupeaa horjumaan ja usko siihen että mitä sitä loppujenlopuksi tulenkaan tekemään katoaa entistä enemmän. Se tosin johtuu melko varmasti siitä että kieltäydyn ajattelemasta tätä aihetta. Joo, tiedän. Ei se ongelma ja ahdistus katoa, eikä varsinkaan ratkea sillä että suljen sen mielestä ja kiellän kaikkia puhumasta mihinkään opiskeluun liittyvästä, mutta kai se on ollut jonkinlaista itsesuojelua. Tai tiedä sitten mitä. En ole halunnut kohdata kyseistä aihetta koska se tarkottaisi että pitäisi tehdä viisaita päätöksiä. Muttakun en halua.

Ongelma tässä mulle itselleni on tavallaan hyvin selkeä. Mä en TAHDO opiskella itselleni tutkintoa sen takia että "olisi edes jotain mihin luottaa ja mitä tehdä", en halua itselleni duunia mitä vihaan. Haluan duunin jota rakastan, haluan olla onnellinen. En usko että löydän sen työstä ja tutkinnosta jonka olen opiskellut vain sen pakon takia. Siksi mulla ehkä onkin niin vahva suhtautuminen ja kieltäytyminen opiskelua kohtaan. Tunnen itseni sen verran hyvin, että jos en opiskeltavaa ainetta rakasta, ei siinä ole mitään järkeä edes opiskella.

Viime viikolla kun Annika lähti lomalle ja mulle tuli viikko ns. omaa aikaa, katsoin Pitch Perfect- leffan parikin kertaa. Ensimmäistä kertaa aikoihin mulle tuli olo että tahdon kouluun. Tahdon nähdä samoja naamoja joka päivä, haluan hengata ja viettää aikaa jollain kaveriporukalla ja luoda muutenkin muistoja. Haluan tietynlaisen rutiinin elämääni mitä koulu toisi. Tästä ajatuksesta kehitin itselleni uuden kriisin. "Okei, haluan kouluun koska kaipaan sitä athmosphereä mikä koulussa on, mutta mitä helvettiä mä opiskelen ja MISSÄ???". Siitä lähdin ajattelemaan mun tulevaisuutta pitkästä aikaa edes jonkun verran.

Haluan edelleen matkustaa, ja haluan edelleen tehdä töitä muiden ihmisten kanssa ja parissa. Jotain missä on vuorovaikutusta työkavereiden kanssa mutta joka on myös asiakaspalvelua (mikä on sinällään jo ihme koska vähintään joka toinen päivä joku elämäänsä kyllästynyt ihminen/asiakas osoittaa miksi sitä tulisi vihata.). Lentoemäntä tuli takaraivosta taas esille ja rupesin pohtimaan sitä jälleen. Huomasin että sen verran nämä kaikkien rakastamat "helpot" asiakkaat ovat vaikuttaneet pohdintaani, että lentoemäntänä sitä ei ehkä jaksaisi. Duuni olisi aivan mieletöntä ja tiedän että tykkäisin, mutta kuinka usein joutuisin tekemisiin näiden vaikeiden tapausten kanssa? Ja lentokoneessa kun ollaan jumissa aina se tietty aika, niin se kahden minuutin kestohymy jonka pystyy kaikille tuottamaan on melko vaikea varmasti pitää yllä useamman tunnin ajan. Ajatukset siirtyi taas lentäjään. ( Lentoemäntä siis on kokoajan ollut mulla se varsinainen tavoite, mutta lentäjäkin on aina välillä ajauksen tasolla nostanut päätään) Niin kävi nytkin. Tulin siihen tulokseen että lentäjänä olo olisi aivan mieletöntä, ja tietyllä tavalla samaa kuin lentoemännän duuni, mutta ei kuitenkaan. Siinä on omat puolensa.

Viimeiset pari päivää olen tätä ajatusta haudutellut ja tänään pitkästä aikaa ihan jopa Googlettelin lentäjäkoulua Suomessa. Voi mun jee. Ensinnäkin, ainoa Suomen lentäjäkoulu on Porissa. Juu ei kiitos. Kiinnostaa kuin kilo sanonko mitä. Toisekseen, lukiosta pitäisi olla luettuna ja kirjoitettuna pitkä matikka jonka kolmen kurssin jälkeen vaihdoin lyhyeeseen, sekä fysiikka jota en ole ikinä osannut. Sitä on lukiosta suoritettuna se huima yksi pakollinen kurssi ja numerokin taitaa olla 5 vai 6.. Kolmantena esille tuli se kuinka tajuttoman vaikea kyseiseen kouluun on päästä (jossain joku luku oli että n. 30 valitaan 3000:sta), ja viimeisen niitin arkkuun löi se hinta. Miten helvetissä mulla olisi ikinä varaa maksaa sitä?! Lainalla joo, mutta entäs sitten se lainanmaksu..

Rupesin miettimään järkevästi että okei, jos mä oikeasti tätä haluan niin ensimmäisenä nyt on suht "helppo" suorittaa ne lukion kurssit. Ilta/aikuislukioon vaan ja pitkää matikkaa ja sitä fysiikkaa lukemaan, done. Poriin kai voisi muuttaa, ehkä siellä sen kaksi vuotta jaksaisi, done. Hintakin nyt hoituisi sillä lainalla, done. Mutta tuo viimeinen kohta siitä kuinka tajuttoman vaikea sinne on päästä ei nyt juuri lohduta. En mä ikinä tule olemaan yksi niistä 30:stä jotka valitaan, en ikinäikinä. Ei väliä että kuinka paljon sitä duunia sen eteen tekisi.

Kaikenlisäksi ihan vaan että tekisin kaikesta entistä vaikeampaa itselleni mulla on tiettyjä tavoitteita elämälle jotka on suht ikäsidonnaisia. Okei, mä oon nyt 20. Jos meinaan toteuttaa tän lentäjäkoulun alottaen noista lukion kursseista, niin saisin ne suoritettua ehkä aikaisintaan puolessatoista vuodessa. Olisin melkein 22, ehkä jopa 23. Kouluun päästessä ja sieltä valmistuessa olisin ehkä joku 24- 25. No mites sitten kun oot koko elämäsi ajatellut että haluaisit saada ensimmäisen lapsen siinä 25 pintaan? Ja naimisissa olisi myös ihan kiva olla sen lapsen isän kanssa. Mites sitten nämä. Joo okei tiedän, nää on todella isoja juttuja eikä elämä todellakaan ikimaailmassa mene suunnitelmien mukaan muttakun. En tahdo olla "vanha" äiti. Älkää nyt mitään rovioita sytytelkö. En sano että 27 vuotiaasta ylöspäin ensilapsen saaja on vanha. Ei ole, ei nykyään oikeasti ole. Sehän taitaa enemmän olla normi nykypäivänä saada siinä iässä lapsi. Muttakun mä en tahdo sitä. Mulle itselleni se tuntuu vanhalta. Tyhmää- joo. On. Sitä nimenomaan. Mutta en vain voi sille mitään, ja mielipide ei muutu vaikka kuinka koitan ajatustapaani vaihtaa.

Toinen ala mistä salaisesti oon haaveilut mutten ikinä ääneen oo sanonut on jotain muodin parissa. Mutta jos lentäjäksi on vaikea päästä niin mites sitten tämä muoti? Joka toinen 14- vuotias haluaa menestyä muodin parissa ja olla menestynyt muotisuunnittelija, stylisti etc. Mä rakastan vaatteita, tyyliä, kenkiä ja kaikkea näihin liittyvää. Ymmärrän valmistusprosessista, kankaista ja leikkauksista sun muista myös jonkun verran. Uskaltaisin ehkä jopa sanoa että mulla on tietyllä tavalla silmää väreille, niiden yhdistelylle ja eri tyyleille. (se tosin ei aina heijastu omaan pukeutumiseen ja ostoksiin mutta se nyt on taas oma tarinansa) Sama pätee siihen että näen minkälaiset leikkaukset, mallit, värit ja tyylit sopivat muille ihmisille. Tässä alassa kuitenkin ne menestymismahdollisuudet on ollut se tekijä minkä vuoksi oon aina työntänyt sen vaan takaisin kaikkien muiden ajatusten alle. Kuinka todennäköistä se oikeesti on että susta tulis menestynyt muodin parissa? Ei kovinkaan. Ja vaikka kuinka rakastankin seurata eri tyylejä ja muotia ja merkeistä hieman tiedän, niin en usko että mussa on tarpeeksi intohimoa alaa kohtaan. Tai siis, äh. Vaikea selittää. Käsitän tänkin niin, että muotimaailmassa menestyvät ne jotka on siitä polvenkorkuisesta asti ollut muodista kiinnostuneita ja elää siitä. Mä en ole ihan niin vahvasti tähän suhtautuva. Mä nautin siitä, ja olisi aivan mieletöntä työskennellä muodin parissa. Sekin vois tehdä mut onnelliseksi ja olisi aivan mieletön sekä monipuolinen ja ihan varmasti mielenkiintoinen duuni, ei voisi valittaa. En vaan tiedä onko musta siihen. Tai että istuisinko sinne niiden muiden joukkoon, jos en olekaan niin passionate kuin muut. Kaikenlisäksi tiedän vaan että se alana kiinnostaa, mikä se tarkka suuntautuminen siellä olisi- ei mitään hajua. Mä en tiedä, niinkuin pari kertaa oon jo kirjoittanutkin. Muttakun mä en vaan tiedä.

Lievästi sanottuna oon siis jumissa. Ja lietson lisää ahdistusta itselleni tästä aiheesta. Kello on nyt 2 yöllä ja mä kirjotan tätä. Koska meinasin äsken ruveta itkemään siitä ahdistuksesta mitä tää mussa aiheuttaa ja mun oli vaan pakko päästä purkamaan tää jonnekin vaikka nukkumassa pitäisi olla. Oon tainnut kirjottaa tätä postausta nyt ehkä jonkun kaks tuntia. Putkeen. Postauksen pituudesta ja aiheen hyppelystä saattaa siis arvata kuinka paljon tää oikeasti herättää mussa loppujenlopuksi ajatuksia ja ahdistusta. Muttakun mä en tiedä. Eikä kukaan muukaan. Kukaan ei voi päättää näitä asioita mun puolesta, joten oon tässä melko lailla yksin päätökseni ja tuskailuni kanssa.

Tällä hetkellä olen siis melko syvällä masennuksessa ja varma siitä ettei musta ikinä tule mitään. Oon myös varma siitä ettei mun ongelmat ratkea koskaan ja ettei ykskään näistä ammateista mitä tässä oon luetellut tuu loppujenlopuksi olemaan se mun tulevaisuus, ihan vaan koska.

Nyt jatkan kuitenkin nukkumista koska mun täytyy herätä puol kuudelta viemään tota mun toveria junalle.. Anteeksi tästä maailman pisimmästä ja tylsimmästä hiljaisuudesta ja siitä että paluu postailun pariin oli nyt vähän mitä oli. Pakko oli jonnekin päästä purkamaan ja tämä tuntui parhaalta. Katsotaan jaksaako kukaan lukea kokonaan haha! Nyt öitä ja palaillaan! (tällä kertaa on lupaus, mulla on jo pari postaustakin suunnitteilla!)

xx, Wilma

Oh..

Heippa.

Tunnistaakohan kukaan enään edes että kuka täällä kirjottelee ja mitä? Sen verran pitkä tauko tässä ollut. Pahoittelen sitä siis enemmän kuin paljon, mutta noi ongelmat meidän netin kanssa tuntuu vaan lisääntyvän sen sijaan että helpottaisi, joten sen takia ei täältä päästä ole juurikaan musta mitään kuulunut. Postausintoa on pariinkin otteeseen ollut vaikka muille jakaa, mutta sitten muistaa sen ettei nettiä ole ja se onkin jäänyt siihen.

Noh, anyways. Täällä menee hyvin, työt rupee sujumaan jo aika luonnostaan ja työkavereihin on tullut tutustuttua paremmin. Oikeestaan alussa kaikki puhu siitä että meijän shoppiin pääsee töihin vaan jos on hullu, ja että menokin on sen mukasta. :-D Aluksi en sitä uskonut, koska vaikka itse oonkin vähän sekopää niin en sitä juuri ns. ulkopuolisille ihmisille näytä. Nyt kun oon ollut töissä kohta pari kuukautta niin en voi kun samaistua tohon lauseeseen! Tosin se on vaan positiivista. Tykkään mun työstä ja varsinkin mun työkavereista niin paljon etten tiennyt että se on edes mahdollista. Vaikka olisikin vähän huonompi päivä töihin mentäessä niin kyllä siellä ollessa aika äkkiä piristyy.

Oikeastaan se on vähänkuin toinen perhe nykyään. Tuntuu hassulta enkä ikinä ajatellut noiden sanojen tulevan mun suusta, (oon aina ihmetellyt että miten kukaan voi sanoa randomeista ihmisistä koostuvaa porukkaa perheekseen ellei se ole se "oikea" perhe) mutta tuolla ollessa oon kyllä oppinut että se on mahdollista. En kyllä valita! On ihan kiva että vaikka se oma perhe onkin Suomessa ja ei aina ehdi vaihtaa kuulumisia niin silti ei tarvitse tuntea oloansa yksinäiseksi. Jos oikein olen ymmärtänyt niin Annikalla on omassa shopissaan sama.

Ja Annikasta puheen ollen, en valita myöskään tästä meidän asumisjärjestelystä niin tippaakaan! Yllätyksiä ei oo tullut, tiedettiin ennen muuttoa jo miten asiat on ja ajateltiin kaikki asiat realistisesti- niin positiiviset kuin negatiivisetkin. Siksi oon vaan iloinen kun voin sanoa että mun mielestä meidän välinen suhde ei ainakaan ole (mun mielestä ainakaan haha!) muuttunut tippaakaan, ja ihan yhtä hyvä ja pöljä ystävä tuo toinen on vaikka ollaankin nyt yhdessä asuttu ja aikaa vietetty keskenään enemmän kuin tarpeeksi! :-)

Huomasin myös että nyt vihdoin kun tänne pääsin kirjoittelemaan niin tätä tekstiä vaan tulee ja tulee vaikka aikamoista sillisalaattia onkin. Tämmöistä yleistä höpinää mutta se nyt on mulle melko luontaista vaan puhella kaikkea randomia ja sekalaista. Ajattelin nyt kuitenkin katkaista tän ajatuksen ettei tästä tule taas liian pitkää kun mulla ei juuri kuvia ole tarjota. Halusin vaan tulla tänne heittämään jonkinmoiset kuulumiset ja selitellä tätä liian pitkää taukoa taas.

Toivottavasti kaikilla on siellä edelleen kaikki hyvin, koska täällä ainakin on! Toivon että saataisiin edes joku järjestely tähän nettiin nyt että saisi tännekin jotain kirjoiteltua, tai sitten pitää vain koittaa tulla postailemaan näiden julkisten nettien kautta vähän ahkerammin. Katsellaan mitä tapahtuu. Nyt meen taas kotiin ja katoan tästä sivistyneestä maailmasta netin puutteessa, joten seuraavaan kertaan! :-)

ps. tajusin myös että en oo uuden vuoden jälkeen tänne mitään laittanut joten vaikka nyt onkin melkein helmikuu niin ehkei ole myöhästä sanoa että hyvää uuttavuotta teille kaikille ja toivottavasti tästä tulee mahtava vuosi! <3

xx, Wilma

Today

Heipparallaa taas kaikille!

Täällä me, hengissä edelleen vaikka jotain muuta voisi luullakin. Mulla on luonnoksissa toinen postaus missä kerron vähän mitä viime viikkojen aikana on taas tapahtunut, mutta nyt tänään teki mieli tehdä vähän tämmöinen erilainen postaus. :-) Tässäpä mun marraskuun viimeinen tiistai kuvien avulla, olkaa hyvät!

Heräsin aamulla siinä puol kymmenen aikaan, kun edellisenä yönä meni vähän myöhäiseksi naapureiden jonkun ihme draaman takia. On muuten ihan perus että keskellä yötä ruvetaan kiljumaan tämmösen yhteisön pihalla täyttä kurkkua kuinka kukaan ei välitä ja itketään. Okei, tajuan jos on vähän paha mieli mutta ei sitä keskellä yötä tartte huutaa semmosessa paikassa missä varmasti kaikuu että kukaan ei voi nukkua.. (terveisin yks katkera jonka ikkunan alla tämä kaikki tapahtui)

Noh, pääsin kuitenkin silloin hereille ja kysyin J:ltä että onko pakko nousta jossei halua. Eka oli tarkoitus maata suunnilleen koko päivä sängyssä mutta onneksi en maannut. Rupesin kuuntelemaan uutta levyä ja siivoilemaan, koska esimerkiksi keittiössä oli taas kunnon tiski- ja roskavuori ja ne ahdisti. Siivosin vielä oman huoneen ja lähdin käymään kaupassa ostamassa vähän kynttilöitä lisää ja maitoa.

Nähtiin Annikan kanssa kaupoilla ja lähdettiin siitä sitten kotiin. Tehtiin vähän lounasta ja syötiin suomikarkkeja . Kuunneltiin musiikkia ja juteltiin meidän ryhmäkeskustelussa, joka on muuten oikein tärkeä osa mun jokapäiväistä arkea!! Saitte tytöt anonyymisuojan mun upeilla muokkaustaidoilla, älkää huoliko! ;-)

Ostettiin meille myös käsivatkain, koska ollaan semmoista vähän kaipailtu. Tuo oli söpö eikä maksanut kuin £15 niin otettiin se siitä sitten mukaan.

Ollaan täällä ollessa poltettu vaikka kuinka paljon kynttilöitä ja ne palaakin täällä melkein kokoajan. :-D Noo ei siinä, ollaan vähän tämmösiä hifistelijöitä niin ei oo niin justiinsa! Meille tuli nyt myös joulu, koska haluttiin ostaa uusia joulukynttilöitä niiden tavallisten valkoisten sijaan.

Tuossa meidän aavesohvalla sitten makoiltiin ja kuunneltiin musiikkia kunnes J tuli kaupungilta pyörimästä takaisin. Hän teki ruokaa itselleen ja siitä jäi sen verran yli että mäkin sain siinä lopuista sitten syödä päivällisen. Kiitos oli hyvää ;-)

Ah, maitoa! Löydettiin täältä Arlan maitoa pari viikkoa sitten ja ette arvaa mikä riemu siitä repesi.. Ollaan molemmat juotu kotona tosi paljon maitoa ja kriiseiltiinkin siitä jo vähän että miten pärjätään kun maito ei maistu maidolta muissa maissa. Tätä onkin litkitty sitten suht paljon löytymisen jälkeen! (okeiokei, se valmistetaan Tanskassa mutta mulle se on ihan sama, kyllä Suomessakin varmasti on maitoja mitkä ei ihan kotimaisia ole. Pääasia tässä olikin se että maistui oikealle maidolle eikä vedelle tai pahalle.)

Päätin lopuksi leikkiä vielä kunnon kotihengetärtä ja leipoa vähän marjapiirakkaa. Ekaa kertaa pitkään aikaan ja uudessa uunissa vierailla aineilla, voitte vaan kuvitella kuinka hyvin onnistui tuo piirakka.. :-D Ulkonäkö pettää tässä tapauksessa todella pahasti vaikka se melko oikealle maistuikin..

Esikatselua tehdessä huomasin muuten että kuvat on vähän tärähtäneitä, pahoittelut siitä! Ajattelin kuitenkin että olisi kiva saada tänne vähän jotain muutakin kun sitä perussettiä ni tämä tuskin haittaa.. Nyt käyn koittamassa josko suihkuun pääsisi, kuulumisiin ja adjö!

xx, Wilma

A while it has been

Hellurei ja hellät tunteet!

Hetki nyt on taas vierähtänyt siitä kun tänne viimeksi kirjoiteltiin, pahoittelut siis siitä. Kyseinen hiljaisuus johtui puhtaasti siitä ettei meillä muuton jälkeen ollut nettiä täällä kotona ja muutenkin vähän kiirettä on pitänyt. Nyt kuitenkin sopiva väli sattui tähän ja tylsääkin meinasi tulla, joten päätin tulla vähän valottelemaan tännekin meidän kuulumisista.

Viimeksi taisin kirjoitella kuinka meillä olisi muutto seuraavana päivänä, ja niinhän se oli. Viime lauantaina, 2. marraskuuta 2013 muutin vihdoin ensimmäiseen omaan asuntooni. Pienenä lisänä ja erona muihin on tietysti se että kyseinen lukaali (heh, ihankun muka) sattuu sijaitsemaan Lontoossa ja kämppiksenä on paras ystävä. Voisiko sitä parempaa toivoa? Enpä usko. Okei, no niitä töitä nyt kun vielä sais että täällä saa asua vähän pidempäänkin kun vaan kuukauden ilman mitään luottomerkintöjä mutta kyllä tämä vielä tästä!

Mun sisko, Rosa, tuli siis auttamaan meitä muutossa ja moikkailemaan taas pienen tauon jälkeen. Lauantaina kahdelta tultiin tänne kämpille, käytiin inventoijan (onko tuo edes oikea sana..? Tein suoran käännöksen taas päässä..) kanssa läpi että mitä täällä on (huonekalut yms.) ja että missä kunnossa kaikki on, seinien, ovien ja kaiken muun naarmuja ja jälkiä lukuunottamatta. Siinä kesti n. 45 minuuttia jonka jälkeen hän lähti, onnitteli ja antoi avaimet meille käteen. Jaa. Mitä sitä seuraavaksi? Oltiin kolmisteen pari minuuttia ihan hiljaa ja ainakin Annikan kanssa yritettiin varmaan lähinnä sisäistää sitä että nyt se olisi oikeasti tässä, täällä me nyt asutaan ja kahden päivän päästä kun Rosakin lähtisi takaisin Tanskaan niin oltaisiin kahdestaan. :-D

Noh, äkkiä siitä sitten toivuttiin koska meillä oli vähän kiire syödä ja hoitaa tietyt asiat kuntoon ennen lähtöä, illalla kun meidän läheisessä puistossa vietettiin meinaan Guy Fowks- juhlaa ilotulitteiden ja bonfiren merkeissä. Meistä kukaan ei oikein tajunnut että miksi kyseistä päivää juhlittiin tai vietettiin V:n selityksistä huolimatta, mutta mentiin ja hauskaa oli. Saatiin hyviä tuoreita donitseja ja nähtiin paljon ihmisiä. (Oon viimeksi nähnyt vastaavan ihmismäärän samassa paikassa kun Suomi voitti lätkän MM-kisat ja käväistiin torilla. :-D) Että suht isot pirskeet oli. Eipä taideta Suomessa vastaavia järjestää, mikä on toisaalta vähän harmi. No mutta, ilta huipentui kuitenkin tosiaan niihin ilotulitteisiin ja oli ihan mielettömiä! Niin upeita ettei tosikaan. Yhtä hienohin ilotulituksiin en myöskään ole aikaisemmin törmännyt joten oli ihan mielenkiintoista. Mietittiin siinä sitten vaan sitä että jos nyt jo tämmöisenä ei niin merkittävänä (vai onko kyseinen päivä kovinkin merkittävä? Google on yliarvostettu tämmöisten asioiden selvittämiseen..) päivänä on vastaavanlaiset ilotulitukset että millaiset ne mahtaa olla sitten uutena vuotena. Noh, sen näkee sitten vähän reilun kuukauden päästä! ;-) Kuvat on muuten Naksulta lainassa, itse kun keskityin vain sinne taivaalle katseluun enkä ehtinyt puhelinta kaivaa siinä ihmettelyn keskellä!

Ilotulituksista kotiuduttiin siinä kymmenen maissa ja ruvettiin odottelemaan että I tulisi pikaisesti kyläilemään ja vilkaisemaan minkälaiseen kämppään sitä oikein muutettiin. Annikan huoneessa aluksi hengailtiin ja odoteltiin, mutta loppujen lopuksi siinä kävi niin että Naksu nukahti (tyhmät unenlahjat..............) ja Rosa lähti suihkuun. I:n vierailu oli melko lyhyt, koska viimeinen bussi oli lähdössä ja hän perheineen suuntasi jo sunnuntai-aamuna takaisin Suomeen. Käytiin Rosan kanssa saattamssa I Victorialle asti, tultiin takaisin ja mentiin nukkumaan koska meilläkin oli aamulla "aikainen" herätys.

Sunnuntaina käytiin vähän IKEAssa ostelemassa meille kaikkea tarpeellista ja myös ehkä vähän sitä ei-niin-tarpeellista.. Pari kärryllistä sitä tavaraa saatiin kerättyä, josta loppujen lopuksi tuli kolme isoa kassillista täyteen + pari vähän isompaa juttua. Isoimmat jutut pistettiin kotiinkuljetukseen ja muut kamat otettiin kantoon ja julkisiin. ... Ei ollut hyvä idea. Menee samaan sarjaan niiden matkalaukkujen raahaamisen kanssa.. (Älkää ikinä koittako samaa jos ette halua kiukkua.) Noh, kiukkujen ja liian pitkän ajan jälkeen päästiin kuitenkin takaisin ja ruoan tekoon. Rosan piti lähteä jo silloin sunnuntaina mutta lento oli täynnä joten siirrettiin se lähtö sitten maanantaille.

Tää aiheutti vähän hilpeyttä matkalla sinne IKEAan..

Lopputulos näkyy tässä. Voitte vaan kuvitella tuon määrän tavaraa julkisissa...

Maanantaina ei tapahtunutkaan sitten sen kummempaa, Rosa lähti takaisin Tanskaan ja me jäätiin kahdestaan Annikan kanssa. Tehtiin lihapullia jotka ei ihan onnistunut ja rauhotuttiin vähän. Loppuviikko menikin sitten sitä pirun nettiä metsästäessä ja siinä kun yritettiin saada sitä toimimaan. Loppujen lopuksi onnisti (vaikka vähän hidas onkin..) ja päästiin täyttelemään ja lähettelemään työhakemuksia.

Aijuu! Käytiin myös sunnuntaina tämmösellä superhyvällä aamiaisella! ah

Keskiviikkona käytiin Victorialla Pret a Mangerin rekrytointitoimistolla täyttämässä sinne hakemukset ja saatiin haastatteluajat torstaille. Loppu siitä ei mennytkään sitten ihan niinkuin Strömsössä, ainakaan mun osalta. Torstai aamuna ajattelin että vähän reilu puoli tuntia aikaisemmin lähteminen riittää ihan hyvin, koska busseja menee n. 5-8 minuutin välein ja itse matkassa kestää n. 20 minuuttia. Voi kuinka väärässä olinkaan. Juuri ennen kotoa lähtöä päätin tarkastaa että kauan pitäisi bussipysäkillä seistä, ja se näytti että seuraava menee 0 minuutin päästä ja seuraava 20. Anteeksi mitä?!? Ei ole mahdollista. No kysymättäkin selvää on se, että se ensimmäinen bussi meni tuosta ohi puhelinta tuijottaessa eikä siihen ehtimiseen mitään toivoa ollut. Ajattelin ettei 20 minuutin odotus seuraavan bussin saapumiseen voinut pitää paikkansa kun aikataulussa tosiaan luvataan että 6-8min välein siitä pitäisi ohi mennä aina yksi bussi. Noh, ei mennyt. Ja tietystikään juuri silloin ei vapaita taksejakaan ohi ajanut. Niin mun tuuria. Mun haastatteluaika oli 10.30 ja bussi tuli tohon meidän pysäkille 10.18. Kivakiva. Noh, loppujen lopuksi olin myöhässä kymmenisen minuuttia ja samalle päivälle en haastattelua saanut kun he olivat jo valmiiksi vähän aikataulusta jäljessä, mutta onneksi sain uuden ajan perjantaille. Annikalla oli kuitenkin onneksi vähän parempi tuuri ja otti opiksi mun paniikkiviesteistä, niin hän oli haastattelussa ajoissa ja pääsi harjoittelupäivään perjantaille! Jee olin aika ylpeä, ja vaikka silloin ei ollutkaan ihan mun päivä niin kyllä se piristi että edes toinen sai jotain aikaiseksi! :-)

Meidän lihapullapihvi-asiat

Perjantaina lähdinkin sitten tuntia aikaisemmin ettei ne typerät bussit varmasti jättäisi mua pulaan, ja pääsin ajoissa haastatteluun. (tähän väliin pieni turhatumis-purkaus siitä että miten aikataulussa voidaan luvata että busseja menee 6-8min välein jos siellä on edes yhdessä tai kahdessa kohdassa tommoinen 20min väli?! Mä en ymmärrä mutta viisastuinpahan tänkin asian suhteen.) Ajattelin sen meneen ihan OK, mutta loppujen lopuksi se nainen kuitenkin totesi että mä selvästi haen kokopäiväistä enkä osa-aikaista duunia ja että heillä ei ole sitä just nyt mulle tarjota. Lupasi vielä että oon hänen VIP- kansiossa ja että pääsen kaikkien muiden haastateltavien ja hakijoiden ohi kun vaan uusi paikka vapautuu, mutta oikeastaan mulle se oli vaan semmoista sanahelinää. :-D Tai en tiedä, en ehkä ihan noinkaan voi sanoa mutta mulla oli vähän semmonen fiilis ettei kyseinen nainen oikeen pitänyt musta ja piti mua ihan jonain hienohelma bimbona joten ihan sama oikeastaan. Uusia hakemuksia vaan peliin! :-)

Tämä eka viikko tehtiin vaan ruokia mitä molempien oli tehnyt mieli jo pidemmän aikaa! :-D

Vaikka en töitä nyt saanukkaan niin en antanut sen pilata mun päivää, vaan lähdin siitä sitten käppäilemään ympäriinsä. Aluksi vähän satoi ja oli koleaa, mutta siltikin mua vaan hymyilytti. Kävelin Annikan liikkeen ohi vakoilemassa että miten se siellä pärjäsi, ja ihan hyvältä näytti. Jatkoin siitä matkaa King's Roadille ja kotiin päin ja nautin vaan siitä hetkestä. Musta tuntuu että kaikki muut piti mua varmaan jälleen ihan hulluna kun siinä yksikseen kävelin ja hymyilin kokoajan sateesta huolimatta. :-D Noh, mulla oli hyvä päivä sen torstain huonon päivän korvaajaksi joten mua ei haitannut yhtään! Kun Naksu vihdoin tuli takaisin sieltä testipäivästä hyvien uutisten kanssa, oli mieliala entistä korkeammalla. Päätettiin lähteä vielä käymään nopeasti jälleen IKEAssa hakemassa ihan viimeiset jutut mitä huomattiin tän viikon aikana tarvitsevamme. Pari kassillista sitä kamaa jälleen tuli mutta nyt pitäisi pärjätä! Saatiin myös henkareita että saatiin matkalaukutkin vihdoin purettua. (Nää valmiit vaatekaapit mitä täällä oli niin oli vaan rekillisiä, ei hyllyjä ollenkaan eikä henkareita..)

Mua ei kyllä yhtään haittaa että meillä on kotikadulla tämmöiset näkymät! ;-) 

Noniin! Johan sitä tekstiä tuli. Pahoittelut tästä suhteellisen pitkästä postauksesta.. Sekavaa on mutta koittakaa saada jotain tolkkua! Nyt on kuitenkin viime aikojen kuulumiset tännekin vihdoin kirjoitettu ja voidaan jatkaa taas vähän lyhyemmillä kuulumisilla toivottavasti. Kuvituksen suhteen otettiin vähän takapakkia kun kameraa ei ole tullut juuri pidettyä mukana, mutta onpahan edes jotain. :-) Nyt mennään pukemaan ja lähdetään varmaan käymään jossain syömässä ja juhlimassa Annikan töitä. Ehkä. Jos saan ton yhden kiskottua tosta lattialta ylös ja pukemaan.. ;-) Terkkuja sinne ja heippahei!

ps. Hyvää isänpäivää sinne kaikille ihanille ja varsinkin omalle rakkaimmalle isille! <3

xx, Wilma

Pikaheipat

Anteeksi tämä muutaman päivän tauko näissä kuulumisissa, se johtuu puhtaasti siitä ettei täällä päässä ole juuri tapahtunut sen kummempia vaikka kuitenkin tavallaan on.

Tiistaina kuitenkin käytiin kirjoittamassa se sopimus kuten kerroinkin jo, ja huomenna kello kahdelta olisi tarkoitus hakea avaimet ja käydä vielä inventaario yhden naisen kanssa läpi ennenkuin kämppä on kokonaan meidän! Rosa tulee tänne meidän seuraksi jo tänään illalla ja huomenna se onkin sitten auttamassa meitä muuton kanssa. Pankkitilitkin on saatu avattua, mutta puhelinten kanssa on vielä vähän ongelmia. (Se johtuu lähinnä siitä ettei täällä myydä pelkkiä puhelimia, tarjolla on vain puhelin + liittymä- tarjouksia joihin meillä ei tällä hetkellä ole tarvetta) Nomutta, ehkä sekin toivottavasti tässä ratkeaisi mahdollisimman pian että saataisiin työhakemuksia läheteltyä. CV:t on jo kirjoitettu ja V niitä jo ehti korjaillakin jonkun verran. Ehkä me siis pian voidaan jo niitä hakemuksiakin pistää eteenpäin.

Tässä nyt tämmöinen pikainen update sille mitä täällä on puuhailtu, sunnuntaina tai viimeistään maanantaina saan varmaan tehtyä taas kunnon postauksen missä kerron vähän tarkemmin viime viikon puuhista, mutta siihen asti heippahei!

xx, Wilma

Right place right time

Heissaan!

Täällä ollaan edelleen, parin päivän hiljaiselosta huolimatta. Tekstin otsikko tulee Olly Mursin saman nimisestä biisistä, jonka voi kuulla tästä! Oltiin tulossa bussilla tänne V:lle ja tuo tuli matkan aikana kuulokkeista, ja se oli vaan niin hassua kun rupesin vaan hymyilemään ympärille katsellessa ja tuon soidessa korvissa! Siksi siis se. Koska se kuvaa tämän hetken tunnelmia niin hyvin (eikä se kovin huono biisi muutenkaan ole.. ;-)

Torstaina päätettiin että tultaisiin vähän kävelemään tänne meidän toivottavasti- kotinaapurustoon tutustumaan paikkoihin ja etsimään kauppoja ja muutenkin tutustumaan alueeseen, mutta matkalla eksyttiinkin käymään vielä Notting Hillissä. :-D Oli vähän extempore mutta oi siellä oli niin ihanaa ja ne talot oli todella söpöjä! Se oli kyllä myös semmoista seutua että vaikka joki ei näykään niin voisin ihan hyvin asua siellä, talot oli todella kauniita ja seutu ihanan ja turvallisen oloista. (Ja yhtään kallista siellä ei varmasti ole..) Joten ehkä unohdan sen ainakin toistaiseksi. Ellei mun suunnitelmat rikkaasta miehestä toteudu tässä jossain vaiheessa.. Niin siis mikä oli.

Muuten juuri kun oltiin saavuttu sinne Notting Hilliin ja kävelty ehkä ensimmäiset 500 metriä, niin mun puhelin soi. Olin ihan kummissani koska ymmärrettävistä syistä sen ei kauhean usein pitäisi soida ja aikakin oli niin outo. Siinä laukusta puhelinta kaivaessa Annika heitti ilmoille että "hei ehkä se onkin Beth joka soittaa ja kertoo et päästään muuttaa huomenna". Siinä sille naureskelin sen sekunnin kunnes tavoitin sen pirun kapistuksen ja katsoin näyttöä: "Beth Asunnonvälittäjä soittaa". Nooh siinä sitten vastasin ja hän puhelimen toisesta pästä omaan pirteään tyyliinsä kyseli ensin kuulumisia kunnes kertoi että sen "meidän" kämpän omistusasiat on nyt vihdoin sovittu ja omistajuus vaihtuisi tänään (silloin siis torstaina) ja että me päästäisiin kirjoittamaan soppari maanantaina ja lauantaina muutto. Että jos tämmöinen kävisi meille. Ai että kävikö?! YES PLEASE! Koita siinä sitten ihan into piukeena pitää edes jonkinmoista vakavaa keskustelua yllä.. Mun vastaukset tais sen puhelun ajalta rajottua "yes, perfect!" "amazing!" "yes, that's fine with us!" "yes, ok" "perfect" "amazing" yms välille.. Ei tarvinnut Annikalle erikseen kertoa että mitä puhelussa olin kuullut. Se asunnonvälittäjäkin pitää mua varmaan ihan sekopäänä kun en muuta osannut vastata. :-D Nooh, eipä sillä väliä koska me ollaan nyt tiistaina (aika vaihtui maanantaista tiistaihin eilen kun käytiin moikkaamassa) menossa allekirjottamaan sopimus siihen ja muutetaan nyt sitten ensi lauantaina marraskuun 2. semmoiseen kämppään mistä tykätään älyttömästi ja ihan mielettömälle paikalle! Unohtamatta sitä tosiasiaa että V ja E asuvat suunnilleen naapurissa. En valita! Ihanaaihanaa, en malttaisi odottaa enkä usko että Annikakaan. Vihdoin saatiin aika iso kivi olkapäiltä pois niin voidaan keskittyä ihan muuhun kun pelkästä kämpästä stressaamiseen!

Kyseinen ovi ei ole muuten meidän ovi, tämä on edelleen sieltä Notting Hillistä.

No joo, siinäpä se. Notting Hillistä otettiin sitten metro sinne Victorialle josta lähdettiinkin käppäilemään bussista tuttua reittiä pitkin. Siellä kierreltiin oma aikamme ja käytiin vähän syömässä jonka jälkeen suunnattiin taas tuttuun ja turvalliseen Westfieldiin ja sieltä hotellille pakkailemaan tavaroita. Matkaa kertyi päivän aikana varmaankin lähemmäs kymmenen käveltyä kilometriä joten illalla jalat oli melko hellinä, koska valittiin molemmat kunnon kävelykengät tohon hommaan! Okeiokei, noi kyseiset popot on itseasiassa melko mukavat, mutta kyllä se kokopäivän kävely tuntui.

Sunnuntaina V:n luona käydesämme saatiin avaimet käteen ja kehotus siitä josko ainakin viikonlopun täällä oltaisiin. Torstain uutiset kuitenkin muutti asioita sen verran, että ollaankin täällä nyt siihen asti ja tästä sitten vaihdetaan suoraan siihen meidän omaan kämppään. Perjantain, eli eilisen, ohjelmaksi muodostuikin sitten hotellilta tänne siirtyminen, ja voin kertoa että silloin ei paljoa naurattanut. Molemmilla tavaraa lähemmäs 35 kiloa (yksi iso matkalaukku, pienempi vedettävä laukku ja tuhat kiloa painava käsilaukku- ei mikään helppo homma) ja julkisten liikkennevälineiden käyttö ei sovi oikein samaan lauseeseen. Voisko joku kertoa mulle että miksi metroasemalle vaivaudutaan edes rakentamaan hissiä jos se ei mene laiturille asti, vaan se jätetään kerrosten puoleenväliin ja siitä laiturille on tehty vielä yhdet portaat??? Kirosin ne matkalaukut jonnekin alimpaan helvettiin (anteeksi mama) siinä vaiheessa ja totesin ettei ikinä enää. No onneksi ei tarvitsekaan. :-D V:lle päästyä oltiin siis ihan rättipoikkiväsyneitä joten käytiin hakemassa vain vähän ruokaa ja katseltiin loppuilta leffoja.

Aijoo, tämä muutaman päivän väli näissä postauksissa johtui muuten siitä että torstaina otetut kuvat otettiin mun eikä Nassen kameralla, ja allekirjoittanut ei ottanut piuhaa eikä laturia mukaan joten niitä metsästettiin nämä kaksi päivää.. Idiootiksikin voi sanoa. Nomutta, onneksi niitä nyt löytyy suht helposti jos oikeista kaupoista osaa etsiä joten täällä ollaan! Kuvat on siis tosiaan torstailta. Nyt lähdetäänkin tästä taas nukkumaan, että jaksetaan aamulla herätä aikaisin jotta voidaan yllättää V ja E pannukakulla. Unia ja heimoi vaan!

xx, Wilma

City lights

Nyt on kyllä maailman kirjat sekaisin, sillä tähän postaukseen saadaan vihdoin niitä kuuluisia kameralla otettuja kuvia! Yllättääköhän ketään jos kerron että Annika on ottanut ne? Vai onkohan se itsestäänselvää jo tässä vaiheessa? Nojoo, on varmaan. Mutta kuvat on myös Annikan kameralla otettuja, eikä mun omalla, joten se on vielä prosessin alla!

Juu, 19 vuotta pitäis olla ja nallen kanssa nukun.. Heh.

Eilen päätettiin yhtäkkiä että nyt on vaan hiukset värjättävä, koska molemmat oli vähän tyytymättömiä omiin hiuksiinsa (okei en tiedä voiko kukaan olla kovin tyytyväinen jos hiuksista löytyy kolmea eri väriä joista 3cm on omaa väriä tyvikasvun ansiosta, sen jälkeen n. 2cm vähän toisen sävyistä ruskeaa ja suurin osa hiuksista vielä kolmatta ruskeaa mutta sillä tavalla että punainen väri paistaa pahasti läpi..). No mutta värit ostettiin ja sitten pidettiinkin semmoinen hiustenvärjäysoperaatio että oksat pois! Nyt ollaan tyytyväisiä ja munkin päästä vihdoin löytyy yksiväriset hiukset kolmisävyisten sijaan, vaikka väri vähän tummempaa onkin. Mutta ihan kiva näinkin! Siksi siis kuvissa vähän ehkä eri värinen tukka kuin kotoa lähtiessä.

Tänään meillä oli puolestaan vähän hidas aamu (taino, en tiedä ketä huijaan jos sanon "meillä" kun tarkoitan ehkä lähinnä itseäni) koska eilen tuli valvottua johonkin yhteen tai kahteen kaupungin valoja katsellessa. Se on kyllä asia jota rakastan tällä hetkellä ehkä eniten. Että näkee ison kaupungin kaikki miljoonat valot pimeällä ja kaikki on niin kaunista. Oon aina ollut vähän tämmöinen hifistelijä, bongailen aina tähtiä (olin sitten yksin tai Annikan kanssa niinkuin melko usein), lentokoneita ja kaikkia ihania valoja pimeällä. Kesällä tehtiin Naksun kanssa useampikin reissu meidän töiden jälkeen Helsinki-Vantaan vieressä oleville kallioille joista näkee todella läheltä ja hyvin laskeutuvat (tai tuulesta riippuen nousevat) lentokoneet sekä kiitoradat valot. Niin ihanan näköistä. Meidän hotellihuone on tällä hetkellä viidennessä kerroksessa ja tämmöisessä kohdassa että ikkuna sijoittuu juuri kahden rakennuksen väliin, niin että näkee vähän jokea ja sen toisella puolella olevia valoja. Oon varmaan viihdyttänyt noita rakennuksissa asuvia ihmisiä sillä että istun tässä melkein kokoajan vain katselemassa ja ihmettelemässä. Pitävät mua varmaan ihan hulluna mutta minkäs teet. :-D

Siellä meni lende.. :-D

Nojoo, takaisin ehkä taas asiaan. Nukuin tosiaan vähän kehnosti, sillä ulkona oli yöllä ilmeisesti jonkinnäköinen myrsky ja meidän huoneen ikkuna ei pysy kunnolla kiinni, niin se tuuli tuli sieltä välistä ja piti kauheeta metakkaa, ärsyttävää voin kertoa! Makoiltiin siis vaan ihan rauhassa täällä sen aikaa kun siltä tuntui ja juteltiin, ärsytettiin toisiamme sekä kuunneltiin musaa. Oli kyllä ihan mukavaa, vaikka vähän turhauttaa tekemisen puute ja tylsyys meinaa iskeä kun mitään ei voi tehdä kämpän puutteesta johtuen.. Ensin sovittiin siis että tänään selvästi pidetään vain semmoinen löysäilypäivä kun aluksi tuntui ettei mitään jaksaisi tehdä. Loppujen lopuksi kuitenkin päädyttiin siihen että meikattiin, puettiin ja mentiin vähän kuvailemaan jonka jälkeen lähdettiin Westfieldiin syömään (eikä ollenkaan shoppailemaan ei).

Sen jälkeen tultiin takaisin hotellille ja täällä ollaan oltu sitten sen jälkeen. Okei sen verran pitää täsmentää että lähdettiin vasta joskus kolmen- neljän aikaan ja tultiin takaisin joskus kahdeksalta. Nyt lähden tästä nukkumaan, jos saisi vähän paremmin ja pidempään unta kuin viime yönä! Seuraavien päivien ohjelmaan voisi kuulua vaikka kaupungin kiertely ja alueeseen tutustuminen, että osattaisiin vähän paremmin liikkua ja ettei aina tarvitsisi kertoa kuinka ollaan hengailtu ja maattu vaan hotellihuoneessa.. :-D Terkkuja sinne kaikille ja heipsun!

ps. kuinka niin mulla käy näköjään melkein joka postauksessa niin että puheet ajautuvat vähän sivuraiteille? :-D Nooh, tuleepahan jotain omiakin ajatuksia esille vain päivän kulun kertomisen sijaan!

xx, Wilma